Ryhmiin jaottelut, maaseudun kehittäminen ja muutoskestävyys – osa 1/3

Erilaiset ryhmäpohjaiset jaottelut kytkeytyvät monin tavoin kysymyksiin maaseutuyhteisöjen ja niiden muutoskestävyyden eli resilienssin kehittämisestä. Esimerkiksi maaseutu- kaupunki jaottelu on jatkuvasti ajankohtainen teema niin television viihdesarjoissa kuin yhteiskuntapoliittisissa keskusteluissa. Viime kesänä julkistettu Taloustutkimuksen toteuttama, koko Suomen asuttuna pitämistä koskeva kysely käynnisti kiivaan mediakeskustelun, joka havainnollisti jaottelun latautunutta merkitystä valtakunnallisessa aluepolitiikassa. Debatin ytimessä oli kysymys siitä, miten suomalaisen yhteiskunnan kehittämispyrkimykset ja -panostukset tulisi kohdentaa maaseutu–kaupunki -akselilla.

Vaikka maaseutu–kaupunki -vastakkainasettelusta luopumista on peräänkuulutettu pitkään – tuoreena esimerkkinä Laura Kolbe kirjassaan ”Koti, katu, kortteli” – on selvää, että aluepoliittisessa keskustelussa on lähes mahdotonta välttää puntarointia kaupunkikeskusten ja maaseutualueiden keskinäisistä suhteista ja arvosta yhteiskunnan kehittämisen kohteina. Kysymyksessä on myös suomalaisen kulttuurin ja yhteiskuntarakenteen pidemmän aikajänteen muutosten kuvaamisessa varsin perustava erottelu.

Silti, varsinkin kun ajatellaan maaseutu-kaupunki jaottelua ihmisryhmien erottelijana, voidaan kysyä, minkälaisiin käyttöyhteyksiin tämä jaottelu parhaiten istuu – ja miten. Voisi esimerkiksi olettaa, että maaseudun paikallisyhteisöjen kehittämistyössä – muutoshaasteiden kanssa painittaessa – olisi keskeistä pitää esillä eroa kaupunkilaisiin. Havainnot käytännön kehittämistyöstä kuitenkin osoittavat kehittämiseen ja sen yhteisölliseen dynamiikkaan kytkeytyvät ryhmäjaot huomattavasti monimuotoisemmaksi kysymykseksi.

Maaseutu–kaupunki vastakkainasettelu esimerkkinä ”me ja muut” jaottelusta

Maaseudun ja kaupungin välistä kissanhännänvetoa, ja sen taipumusta kärjistyä latautuneeksi vastakkainasetteluksi, voi tehdä ymmärrettäväksi sosiaalipsykologiassa vakiintuneen, ryhmäjäsenyyksiä koskevan löydöksen valossa. Maaseutu–kaupunki jaottelussa on nimittäin kyse myös perustavista ryhmäjako- ja identiteettikategorioista. Yhtäältä ihmisiä on mahdollista jaotella maaseutuihmisiin ja kaupunki-ihmisiin. Ja toisaalta heille tärkeät asiat, arvot ja elämisen edellytykset sijoittuvat vastaavasti eri tavoin joko maaseutu- tai kaupunkiympäristöihin.

Tällainen ryhmäjaottelujen asetelma voisi olla suoraan sosiaalipsykologian oppikirjasta. Kokeellisen sosiaalipsykologian yksi vaikuttavimpia havaintoja koskee nimittäin niin sanottua minimaalisen ryhmän asetelmaa. Mikä tahansa jako ryhmiin, vaikkapa vain ihmisten jako ”keinotekoisen” tilapäisiin ryhmiin, näyttää johtavan siihen, että ihmiset arvottavat omaksi miellettyä ”meidän” ryhmää myönteisesti ja ”muiden” ryhmää puolestaan kielteisesti. Ihmisillä on siis taipumus suosia omaa ”sisäryhmäänsä”, ja valitettavan usein ”ulkoryhmien” kustannuksella. Tulosta on tulkittu siten, että kuuluminen hyväksi koettuun ryhmään vahvistaa yksilön itsearvostusta ja itsetuntoa. Samalla tulee ymmärrettäväksi, miksi omaa ”meidän” ryhmää suositaan ja sen arvostusta pyritään aktiivisesti vahvistamaan, esimerkiksi kehittämällä yhteistä identiteettiä, yhteenkuuluvaisuutta ja niin edelleen. Ymmärrettäväksi tulee myös asian kääntöpuoli eli ”muiden” ryhmään kohdistuva vähättely, ennakkoluuloisuus ja jopa syrjintä.
Jako maalaisiin ja kaupunkilaisiin on yksi tapa tehdä erottelua meihin ja muihin. Erottelun ilmentymiä ja seurauksia ei toki ole aivan yhtä helppoa havaita yhteiskunnalliseen todellisuuteen kietoutuneena kuin laboratorioiden koeolosuhteissa. On kuitenkin osoitettavissa monenlaisia esimerkkejä tämän ”me” vastaan ”muut” ryhmäjaottelun pätemisestä maaseutu-kaupunki vastakkainasettelun kohdalla.

Asenteet johdonmukaisesti myönteisempiä oman sisäryhmän edustajia kohtaan

Esimerkiksi Antti Eskolan klassikkotutkimuksessa (vuodelta 1963) tarkasteltiin kaupungeissa asuvien asenteita maalaisia kohtaan, ja päinvastoin. Kaupunkilaisten ja maalaisten asenteet olivat johdonmukaisesti myönteisempiä oman sisäryhmän ja elinympäristön edustajia kohtaan: Kaupunkilaiset suhtautuivat keskimäärin myönteisemmin kaupunkilaisiin kuin maalaisiin, ja maalaiset puolestaan keskimäärin myönteisemmin maalaisiin kuin kaupunkilaisiin. Vastaavansuuntaisia tuloksia on sittemmin saatu muissakin tutkimuksissa. Vuoden 2011 maaseutubarometriaineisto osoitti, kuinka itsensä maalaiseksi mieltävien mielikuvat maaseudusta olivat tilastollisen merkitsevästi myönteisempiä kuin kaupunkilaiseksi mieltävien mielikuvat (asiasta tarkemmin julkaisussa Rantamäki-Lahtinen ym. 2013: ”Mielikuvia, mielipiteitä ja politiikkaa: maaseutubarometri 2011”).

Maaseutua ja kaupunkia koskevat mielikuvat ja yleiset stereotypiat tarjoavat houkuttelevia välineitä arvottamiselle. Kulttuurisissa mielikuvissa kaupunki saatetaan liittää edistykseen, kulttuuriin ja vaikkapa viime aikoina sijaa saaneeseen kaupunkimaiseen ekotehokkuuteen, mutta toisaalta myös välinpitämättömyyteen, epäaitouteen, kulutuskeskeisyyteen, luonnosta vieraantumiseen, jopa syntisyyteen. Samoin maaseutu voi kuvautua toisinaan romanttisena aitouden, luonnonläheisyyden ja puhtaan välittömyyden paikkana, mutta myös takapajuisuuden, ahdasmielisyyden tai taantumuksen tyyssijana.

Terminologisilla valinnoilla voi olla monenlaisia tavoitteita

Termi ”maalainen” on sinänsä oma, kiinnostava lukunsa. Esimerkiksi Laura Kolbe on tuoreessa kirjassaan ”Koti, katu, kortteli” (2018) päätynyt käyttämän termiä ”maaseutulainen” perinteisen ”maalaisen” sijaan. Terminologisilla valinnoilla ja uudissanojen lanseeraamisella voi olla monenlaisia tavoitteita ja perusteita. Voidaan esimerkiksi kysyä, liittyykö termiin ”maalainen” joillekin (joissakin asiayhteyksissä) siinä määrin kielteisesti latautuneita mielikuvia, että koko termistä haluttaisiin mieluummin eroon?

Tuore dokumenttielokuva ”Yrittäjä” (2018, ohjaus Virpi Suutari) tarjoaa myös kiinnostavan rinnastuksen erilaisista maaseutumielikuvista nyky-Suomen oloissa. Elokuva maalaa elintarvikealan yrittäjyydestä kaksi toisistaan dramaattisesti poikkeavaa kuvaa: ensimmäisessä teuraslihan vähittäismyyjä kituuttaa toimeentulorajalla, toisessa taas nyhtökauraa jalostavat start-up yrittäjät tavoittelevat globaaleja markkinoita. Vaikka elokuvan ote on sympaattinen molempia kohtaan, ei katsojalle jää epäselväksi, onko alan kehitys kaupunkilaisten vai maaseutulaisten käsissä.

Mielikuvat kytkeytyvät kansallisen historian vaiheisiin – ryhmäkysymys jää piiloon

Maaseutu- ja kaupunkimielikuvat sekä niiden arvottavat lataukset kytkeytyvät luonnollisesti osaltaan kansallisen historian vaiheisiin ja käänteisiin. Yleisellä tasolla mielikuvien arvottavuus näkyy siinä, kuten Kolbe kirjassaan kuvailee, että silloin kun valtaosa Suomesta ja sen väestöstä vielä edusti maaseutua, niin maaseutua arvotettiin johdonmukaisen myönteisesti. Maaseutu edusti niin kansakunnan materiaalista perustaa, väestön enemmistön sosiokulttuurisia juuria, kuin myös kansallisaatteen keskeistä symbolista voimaa ja lähdettä. Kun haluttiin korostaa Suomen yhtenäisyyttä tai rakentaa kansallisajattelua ja -tunnetta, maaseutu ja siihen liittyvät jaetut mielikuvat tarjosivat tähän resurssit. Maaseutu edustikin enemmistö-Suomea viime vuosisadan loppupuolelle saakka.

Sittemmin, kun maaseutu on jäänyt väestöllisesti vähemmistöön ja yleinen talous- ja kehittämispoliittinen eetos keskittynyt korostamaan kaupunkeja ja niiden kehityksen lainalaisuuksia vaurauden ja hyvinvoinnin moottorina, on tämä väistämättä näkynyt myös muutoksena maaseudun arvottamisessa. Maaseudun myönteisen arvottamisen lähteiksi ja resursseiksi soveltuvat mielikuvalliset varastot ovat huvenneet ja ohentuneet. Tätä voimatasapainon rajua heilahdusta vasten ajateltuna ei ole yllättävää, että myös maaseutumielikuvissa on tapahtunut dramaattinen muutos.

Mielikuvissa on siis tunnistettavissa useita risteäviä ja päällekkäin kerrostuneita tasoja, jotka koskevat niin alueita ja maantieteellisiä jakoja, yhteiskunnan ja talouden kehitystä, kulttuurisia merkityksiä ja rakenteita kuin ihmisryhmiä ja niiden jäseniäkin. Tästä syystä maaseutu–kaupunki -jakoon kytkeytyvä ryhmäkysymys, eli kysymys ihmisryhmien välisistä jaotteluista, ryhmien jäsenyyksistä ja ryhmienvälisistä suhteista, jää helposti muiden erottelutasojen taakse piiloon. Tätä ryhmäkysymystä ei välttämättä osata tunnistaa eikä sitä hevillä noteerata päivänpolttavissa poliittisissa keskusteluissa tai mediadebateissa, vaikka ihmisten arjessa se voikin tuntua ja vaikuttaa varsin vahvasti – onhan kyseessä myös perustavanlainen identiteettikysymys.

Blogi on osa Maaseutuyhteisöt, yrittäjyys ja muutoskestävyys -hankkeen viestintää: https://www.luke.fi/projektit/mamuke/

  • Jarkko
    Pyysiäinen, Jarkko

    Tutkija, Luonnonvarakeskus

  • Kari Mikko
    Vesala, Kari Mikko

    Lehtori, dosentti, Helsingin yliopisto