Puutteellinen tietopohja kaventaa maaseutujen kehitysmahdollisuuksia

Poika tietokoneella

Väestö- ja muuttoliiketilastoihin perustuvat yksipuoliset selvitykset jättävät paradoksaalisesti ottamatta huomioon ihmisten kausittaisen liikkuvuuden ja sen myötä ihmisten monipaikkaisuuden. Suomessa alueiden väkilukua tilastoidaan vuoden viimeisen päivän tilanteen mukaisesti, jolloin nämä vakituiseen asumiseen perustuvat väestötilastot harhaisesti kuvaavat alueita käyttävän monipaikkaisen väestön lukumääriä tai heidän palvelutarpeitaan.

Erityisesti kesäaikaan maaseutualueiden väkilukua aliarvioidaan samalla, kun kaupunkialueiden väkilukua yliarvioidaan. Monipaikkaisuudessa ei ole kyse marginaalisesta ilmiöstä, vaan tilastoissa näkymättömästä vastakaupungistumisesta, joka peittyy yhteiskunnan kyvyttömyyteen tilastoida alueiden todellista käyttöä. Tilanne on maaseudun kannalta ongelmallinen. Julkisuutta hallitsee kaupungistuminen ja siihen liittyvät kysymykset, kuten liikenneinfrastruktuurin parantaminen kaupunkien välisessä liikenteessä.

Maaseudun väestömäärän kuvaaminen vain pysyvästi siellä asuvien lukumäärällä johtaa tilannekuvaan, jossa maaseudun väestökehitystä, palvelutarpeita, infrastruktuurin kysyntää ja sen houkuttelevuutta asuinympäristönä kuvataan todellisuutta synkempänä. Tilastoharha on merkittävä, sillä kausiväestöä eli osa-aikaisesti maaseutua käyttäviä ihmisiä on Luonnonvarakeskuksen arvion perusteella noin 1,2 miljoonaa.

Alueellisesti esimerkiksi Etelä-Savossa on keskimäärin koko heinäkuun ajan noin 32 000 asukasta enemmän kuin maakuntaan on tilastoitu pysyviä asukkaita. Luku vastaa suuruudeltaan lähes maakuntakeskuksen eli Mikkelin keskustaajaman väkilukua. Kokonaisuudessaan Etelä-Savossa kausiväestön lukumäärä on noin 294 000 asukasta, joka on kaksinkertainen maakuntaan pysyvästi tilastoituun väkilukuun verrattuna.

Arviot kausiväestöstä kuvaavat monipaikkaisuuden yleistyneen viime vuosikymmeninä, vaikka asumisen ja työnteon monipaikkaisuuden vaikutuksia ei vielä huomioida kattavasti päätöksenteossa tai aluesuunnittelussa. Alueiden käyttöä mittaavalle tarkemmalle tilastoinnille olisi yhteiskunnassa kuitenkin käyttöä – etenkin päätöksenteossa ja sen toimeenpanon seurannassa kuin myös tutkimuksessa.

Harhaisten väestötilastojen myötä on uhkana, että todellinen palvelu- tai infrastruktuuritarve ei ohjaa yhteiskunnan toimintaa ja investointeja. Väestötilastoinnin puutteiden vuoksi uhka koskettaa erityisesti maaseutua ja voi johtaa palveluiden ja infrastruktuurin alikehitykseen maaseudulla, joka voi merkittävästi kaventaa maaseudun tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksia.

Valokuidun saatavuus on hyvä esimerkki siitä, että alueiden osa-aikainen käyttö ei näy infrastruktuurin suunnittelussa. Kun maaseudun tilastoidusta väkiluvusta valokuitu oli vuoden 2017 tammikuussa saatavilla 52 prosentilla asukkaista, putosi vastaava osuus heinäkuussa 26 prosenttiin. Absoluuttisina lukumäärinä tammikuussa valokuitu puuttui Suomessa 1 442 750 ja heinäkuussa 2 640 573 asukkaalta.

Luvut osoittava konkreettisesti sen, että valokuituverkon suunnittelussa ja päätöksenteossa ei ole hyödynnetty riittävästi alueiden osa-aikaista käyttöä ja siihen liittyviä mahdollisuuksia. Kausiväestön kytkeminen osaksi maaseudun infrastruktuurin kehittämistä voisi kuitenkin nopeuttaa valokuituyhteyksien rakentamista maaseudulla, ja siten kiihdyttää maaseudun myönteistä aluekehitystä.

Valokuidun merkitystä korostaa se, että tutkimustulosten perusteella valokuidusta on muodostunut autoteihin ja sähköön verrattavissa oleva infrastruktuuri 2000-luvulla. Se säätelee mahdollisuuksia alueiden resurssien hyödyntämiselle ja talouskehitykselle. Merkityksensä vuoksi valokuidun rakentamista ei tulisi pelkästään suunnitella alueilla vakituisesti asuvien varassa.

Tietoliikenneyhteydet ovat hyvä esimerkki siitä, että monipaikkaisuus tulisi vahvemmin huomioida yhteiskunnan kehityksessä, jolloin maaseudun painoarvo päätöksentekopöydissä olisi nykyistä suurempi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 20.5. ilman liitetietoja - lue täältä.

Liitetiedot


Taulukko 1. Valokuidun saatavuus kaupunki-maaseutu –luokittain vuonna 2017 (%).

Saatavuus tarkoittaa, kuinka suuri osuus väestöstä asuu väestöruudussa,

jossa on valokuitu.


Taulukko 2. Valokuidun saatavuus maakunnittain vuonna 2017 (%). Saatavuus

tarkoittaa, kuinka suuri osuus väestöstä asuu väestöruudussa, jossa on

valokuitu.


Kuva 1. Valokuidun saatavuus väestöruuduittain suhteessa asutukseen vuonna

2017. Maakunnittaiset luvut ilmaisevat sen, kuinka suurella osuudella

kausiväestöä valokuitu on saatavilla.


Kuva 2. Valokuidun saatavuus väestöruuduittain suhteessa asutukseen vuonna 2017.

Nostekuva: @maaseutuverkosto, Jyrki Vesa.

  • Olli
    Lehtonen, Olli

    Erikoistutkija ja tutkijatohtori, Luonnonvarakeskus ja Itä-Suomen yliopisto

    Lehtonen toimii erikoistutkijana Luonnonvarakeskuksessa Luonnonvarojen ja maaseudun kehittämisen ryhmässä. Hän on myös tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa. Kiinnostuksen kohteena mm. paikkaperustainen aluekehittäminen.

  • Antonia
    Husberg, Antonia

    Päätuottaja

    etunimi.sukunimi@mmm.fi +358 (0)295 16 2033

    Antonia toimii maaseutuylitarkastajana maa- ja metsätalousministeriössä Maaseutupolitiikan neuvoston (MANE) hanke- ja viestintävastaava sekä erityisasiantuntijatehtävissä. Hän toimii myös Maaseutuparlamentti 2020 -tapahtuman päätuottajana.

  • Marianne
    Selkäinaho, Marianne

    Maaseutuylitarkastaja, maa- ja metsätalousministeriö

    Mariannen vastuualueina muun muassa maaseutuohjelman kehittämishankkeet muun muassa laajakaistahankkeet ja kotouttamishankkeet.